Ihmisoikeudet käsitteenä voivat tuntua vaikealta lähestyä, mutta niiden soveltaminen on laaja-alaisempaa ja usein myös arkisempaa puuhaa, kuin ensikädessä voisi kuvitella. Oletko tullut ajatelleeksi, että oikeus osallistua kulttuurielämään on ihmisoikeus ja monet yritykset edistävät tätä oikeutta positiivisesti tarjoamalla kulttuuriseteleitä?

Eivätkö uudistukset etene halutulla tavalla? Tai riittävän nopeasti? Ovatko strategiset uudistukset kivuliaita, henkilöstö ei innostu? Tutkimusten mukaan vain noin 10 % strategioista toteutuu aiotulla tavalla. Uuden strategian luominen edellyttää useimmiten muutosta, myös yrityskulttuurissa. Kulttuurin muuttaminen on työlästä, joidenkin mielestä jopa mahdotonta. Voimme kokemuksesta sanoa, että mahdotonta se ei ole, vaikka vaatiikin pitkäjänteistä ja systemaattista työtä.

Pihlajalinnan osavuosituloksen (2021, Q3) mukaan työterveyskäyntien analysointi osoittaa, että mielenterveyssyistä alkaneet sairauspoissaolopäivät tuhatta työntekijää kohden ovat kasvaneet 28 % edelliseen vuoteen verrattuna. Kasvu on hurja. Samansuuntaista viestiä kuuluu myös muilta alan toimijoilta.

Koetko sinä työniloa ja innostusta? Lipsutko välillä passiivisen työtyytyväisyyden puolelle? Leipäännyttääkö? Onko uupumus ottamassa sinusta niskalenkkiä?

Työpaikoilla kuhistaan nyt työn tekemisen tavoista. Pitääkö olla läsnä ja jos pitää, minkä verran? Mikä tässä kohden olisi paras ja eettinen ratkaisu?

Hieno homma, iso urakka on takana ja organisaatiollanne on nyt eettinen ohjeisto. Mikä mahtaa olla sen elinajan ennuste?

Väärinkäytösten ehkäisy on joidenkin organisaatioiden dna:ssa – toisia taas kiinnostaa vasta, kun vahinko on jo tapahtunut. Organisaation etu on tunnistaa mahdollisia riskejä ja ennaltaehkäistä niitä.

Kun kuuntelin uutisia tämän kevään ylioppilaskirjoitusten erityisjärjestelyistä, mieleni palasi jonkun vuoden takaiseen mietintääni sopivasta ylioppilaslahjasta. Jotenkin silloin kirjoittamani blogin kysymykset tuntuvat sopivan hyvin myös tähän hetkeen. Silloin mietiskelin blogissani näin:

Katselin kirjahyllyjäni miettien, löytyisiköhän sieltä jotain lisättäväksi kummipoikani, hienon nuoren miehen ylioppilaslahjaan? Silmäilin kirjojen takakansia: liian raskas, liian vanhahtava, liian kevyt, liian tuttu ja tavallinen. Sitten huomasin yhden kirjan tumman selkämyksen. Käsikirja 1600-luvulta. Juuri sopivan tuore, raskas ja kevyt. Kestää vuosikymmenten selailun ja lukemisen.