Kun tietää jo, mitä on tulossa, ennen kuin kuuntelee. Se on kokemus, jonka lähipiirikin tunnistaa. Kokous alkaa. Joku esittää tilanteen. Ja jo ennen kuin hän on lopettanut, kokenut johtaja tietää, mihin tämä menee. Tietää, kuka sanoo mitä. Tietää, mikä ratkaisu toimii. On nähnyt tämän ennen — ehkä kymmenen kertaa, ehkä satoja.
Se on kokemus, joka on arvokas. Organisaatio maksaa siitä.
Mutta siinä samassa hetkessä tapahtuu jotain muuta, jota harvemmin nimetään: johtaja on lakannut kuuntelemasta. Ei pahasta tahdosta. Aivot ovat vain tehneet tehtävänsä — rakentaneet rutiinikäyttäytymistä, joka vapauttaa kapasiteettia monimutkaisempaan ajatteluun. Neurotieteessä tätä kutsutaan automaattiseksi prosessoinniksi. Arkikielessä se on autopilotti.
Autopilotti on tehokas. Mutta myös sokea.
Mitä kokemus piilottaa
Juuri ne reaktiot, jotka ovat automatisoituneet eniten — tapa, jolla reagoit kritiikkiin, tapa, jolla suljet tai avaat tilaa muille, tapa, jolla kehosi viestii ennen kuin olet sanonut sanan — ovat sitä, mitä et itse näe. Muut näkevät. Sinä et.
Tässä on jotain paradoksaalista: mitä enemmän kokemusta johtajana, sitä enemmän voi olla sokeita pisteitä. Ei siksi, että kokemus tekisi huonommaksi — vaan siksi, että kokemus tekee näkymättömäksi sen, mitä ei enää tarvitse tietoisesti valita.
Olen psykologina kiinnostunut siitä, mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei koskaan joudu tilanteeseen, jossa vanha käsikirjoitus ei toimi. Joka ei koskaan kohtaa ympäristöä, jossa tutut vihjeet puuttuvat. Vastaus on yksinkertainen ja hieman epämukava: hän ei kasva. Hän optimoi. Se on eri asia.
Kasvu vaatii häiriön. Jonkin, joka ei sovi olemassa olevaan karttaan.
Mitä tutkimus sanoo — ja miksi se ei yllätä
Kokemuksellisen oppimisen tutkimus on osoittanut tämän toistuvasti — voimakkaimmat ja pysyvimmät muutokset johtamiskäyttäytymisessä tapahtuvat oman toimintaympäristön ulkopuolella. Ensimmäiset systemaattiset tulokset tulivat Australiasta, ja ne olivat niin selkeitä, että ne muuttivat lopulta tapaa, jolla johtamisen kehittämistä alettiin ajatella: haettiin kokemuksesta oppimista ja ryhdyttiin tekemään toiminnallisia harjoituksia. Uuden tiedon ytimessä oli kuitenkin nk. out-of-class -oppiminen. Eli sen sijaan, että harjoitellaan "leikisti", johdetaankin aidossa ympäristössä, jossa pitää aidosti saada tuloksia aikaan.
Out-of-class -oppiminen ei ainoastaan tuota erilaisia oppimiskokemuksia — se tuottaa pysyvämpiä. Miksi? Koska vieraassa ympäristössä autopilotti ei löydä oikeaa kanavaa. Ja kokemus tulee osaksi itseä, ei asiaksi, jota pitäisi yrittää muistaa.
Kun johdat ihmisiä, joita et tunne, kulttuurissa, joka ei ole sinun, projektin parissa, jonka säännöt eivät ole sinun — et voi nojata siihen, mitä tiedät. Joudut olemaan läsnä. Oikeasti läsnä, ei ammatillisesti läsnä. Ja siinä hetkessä muut näkevät sinut eri tavalla kuin toimistossa. He näkevät, miten reagoit paineessa. Miten käsittelet epäselvyyden. Mitä teet, kun et tiedä.
Hetki, jota ei voi selittää pois
Operaatio Juuriharja ammentaa juuri tästä tutkimustiedosta. Valmennus toteutetaan pienessä ryhmässä, todellisessa ympäristössä, jossa on hyvin merkityksellistä saada todellisia tuloksia aikaan. Ja kun valmennusryhmän jäsenet kukin kertovat sinulle kokemuksestaan — suoraan ja lämmöllä, auttaakseen sinua — tapahtuu jotain harvinaista.
Et voi selittää sitä pois organisaatiokulttuurilla. Et voi sanoa, että tilanne oli poikkeuksellinen tai että palaute on subjektiivinen. Olit siellä. He olivat siellä. Se tapahtui. Ja jokaisen kokemus on erilainen.
Olen vuosien varrella kuullut monen johtajan kuvauksen siitä hetkestä. Jotkut osallistujista kuvaavat tilanteen levollisesti, jotkut vieläkin hieman liikuttuneina vuosia myöhemmin. Yhteistä on se, että he kaikki tiesivät: tämä oli totta. Vihdoin joku halusi auttaa niin paljon, että kertoi, mitä näki. Ei loukkaus, ei arvostelu — vaan tunne ja siitä syntyvät vaikutukset, jota ei ollut ennen sanottu ääneen. Syntyy uusi ymmärrys, miksi asiat ovat menneet niin kuin ne ovat menneet. Siinä on jotain vapauttavaa, kun sen viimein kuulee. Ja ryhmä auttaa eteenpäin, uuteen.
Yksi kysymys ennen kuin jatkat takaisin arkeesi
Milloin viimeksi olit tilanteessa, jossa et tiennyt etukäteen, miten se menee? Jossa kokemus ei pelastanut sinua — vaan jossa jouduit oikeasti kohtaamaan jotain uutta, itsessäsi?
Joudutko vastaamaan "en muista”?
Seuraavassa blogissa: Mitä tapahtuu, kun johtaja ei saa vilpitöntä palautetta vuosiin
