Tiedät jo, miten johdat. Olet tehnyt tätä vuosia. Sinulla on näyttöä, luottamusta, kokemus siitä, miten tilanteet menevät. Palaute on asia, jota annat muille.
Ja siinä se on. Juuri siinä.
Olen työskennellyt johtajien kanssa lähes 30 vuotta. Psykologina kiinnityn siihen, mitä ihmiset eivät sano ääneen — ei siksi, etteivät haluaisi, vaan siksi, etteivät itse täysin tunnista sitä. Ja yksi asia toistuu niin usein, että se on lakannut yllättämästä minua: mitä kokeneempi johtaja, sitä todennäköisemmin hän on rakentanut ympärilleen systeemin, joka suojelee häntä palautteelta.
Ei tarkoituksella. Rakenne tekee sen automaattisesti.
Muut olettavat, että sinuun ei satu
Mutta on toinen kerros, josta puhutaan vielä vähemmän: muut olettavat, että sinuun ei satu.
Ei kukaan sano tätä ääneen. Mutta se on siellä, hiljaisena oletuksena, joka värittää sitä, miten sinuun suhtaudutaan. Että koska olet johtaja — koska olet se, joka tekee päätökset, kantaa vastuun, seisoo edessä — olet jotenkin eri ainesta. Kritiikki valuu ohi. Epäoikeudenmukaisuus ei pure. Ankara sävy kokouksessa on vain asiaa, ei ihmistä kohtaan.
Ja sinä — todennäköisesti — olet oppinut vahvistamaan tätä kuvaa.
Koska se on osa roolia. Koska johtajan ei kuulu näyttää, että jokin osuu. Koska kerran kun näytit, se käytettiin jollain tavalla hyväksi tai se tulkittiin heikkoudeksi. Niinpä opit peittämään. Ei valehtelemalla — vaan olemalla ammatillinen. Jatkamalla. Katsomalla eteenpäin.
Rationaalinen sopeutuma — ja sen hinta
Se on rationaalinen sopeutuma. Se on myös kallis. Kallis siksi, että ihminen, joka ei saa olla haavoittuvainen missään kontekstissa, alkaa vähitellen menettää kosketuksen siihen, mitä hän oikeasti tuntee ja ajattelee. Ei yhdessä hetkessä. Hitaasti. Päätöksessä kerrallaan, reaktiossa kerrallaan.
Psykologiassa tunnetaan ilmiö, jossa jatkuva roolin ylläpitäminen kuluttaa — ei siksi, että rooli olisi väärä, vaan siksi, että ihminen tarvitsee myös tilaa, jossa ei tarvitse esittää mitään. Jossa voi olla epävarma. Jossa voi kysyä ilman, että kysymys tulkitaan epäpätevyydeksi.
Mitä Gallup löysi
Gallup julkaisi tänä vuonna tutkimuksen, joka pysäytti minut. Johtajat — nimenomaan johtajien johtajat — kokevat arjessaan enemmän vihaa, enemmän surua ja enemmän yksinäisyyttä kuin muut. Päivittäin. Ei kriisihetkillä. Tavallisena tiistaina.
Miten se on mahdollista? He ovat menestyneimpiä, sitoutuneimpia, elämäänsä tyytyväisimpiä ihmisiä työelämässä. Ja silti arki painaa enemmän.
Yksi selitys on rakenne: johtajuus eristää hiljaa, askel askeleelta. Mitä enemmän vastaat muista, sitä vähemmän sinulla on ihmisiä, joille voit olla epävarma. Toinen selitys on tämä oletus — että sinuun ei satu, että et tarvitse, että olet jo niin kokenut ettei mikään oikeastaan liikuta.
Ja jos olet sisäistänyt sen oletuksen itsekin — jos olet alkanut uskoa, että tarvitseminen on heikkous — silloin eristyminen ei ole vain rakenne. Se on myös valinta, jota teet päivittäin.
Epätäydellinen kuva maksaa
Kun olet riittävän ylhäällä organisaatiossa, ihmiset lakkaavat sanomasta suoraan. Ei siksi, etteivät näkisi — vaan siksi, että riski tuntuu liian suurelta. Kulttuuri oppii, mitä saa sanoa. Ja sinä opit elämään sen kulttuurin luomassa kuvassa itsestäsi. Kuva ei ole väärä. Se on epätäydellinen. Ja epätäydellinen kuva itsestä johtajana on kallis — ei näkyvästi, ei yhdessä hetkessä, vaan hitaasti.
Olen nähnyt tämän toistuvasti: kokenut, älykäs, hyvää tarkoittava johtaja, joka on vuosia toiminut hieman vajaalla tiedolla itsestään. Ei tietämättömyydestä. Vaan siksi, ettei kukaan ole sanonut — tai hän ei ole ollut tilanteessa, jossa se olisi ollut mahdollista. Jossa olisi ollut turvallista kuulla.
Ja sitten se tapahtuu. Ja joku sanoo jotain — suoraan, välittäen, ilman agendaa. Ja se osuu.
Ei siksi, että se on uutta tietoa. Vaan siksi, että joku viimein kohteli häntä ihmisenä, ei roolina.
Mitä tapahtuisi, jos sinulla olisi enemmän sellaisia hetkiä?
