Tiedät jo, miten johdat. Olet tehnyt tätä vuosia. Sinulla on näyttöä, luottamusta, kokemus siitä, miten tilanteet menevät. Palaute on asia, jota annat muille.
Ja siinä se on. Juuri siinä.
Olen työskennellyt johtajien kanssa lähes 30 vuotta. Psykologina kiinnityn siihen, mitä ihmiset eivät sano ääneen - ei välttämättä siksi, etteivät haluaisi sanoa, vaan siksi, etteivät itsekään ehkä täysin tunnista tilannetta. Ja yksi asia toistuu niin usein, että se on lakannut yllättämästä minua: mitä kokeneempi johtaja, sitä todennäköisemmin hän on rakentanut ympärilleen systeemin, joka suojelee häntä palautteelta. Ei tarkoituksella. Rakenne tekee sen automaattisesti.
Muut olettavat, että sinuun ei satu
Mutta on toinen kerros, josta puhutaan vielä vähemmän: muut olettavat, että sinuun ei satu.
Ei kukaan sano tätä ääneen. Mutta se on siellä, hiljaisena oletuksena, joka värittää sitä, miten sinuun suhtaudutaan. Että koska olet johtaja ja se, joka tekee päätökset, kantaa vastuun, seisoo edessä - olet jotenkin eri ainesta. Epäoikeudenmukaisuus ei pure. Ankara sävy kokouksessa on vain asiaa, ei ihmistä kohtaan.
Ja sinä olet todennäköisesti oppinut vahvistamaan tätä kuvaa.
Koska se on osa roolia. Koska johtajan ei kuulu näyttää, että jokin osuu. Koska kerran kun näytit, se käytettiin jollain tavalla hyväksi tai se tulkittiin heikkoudeksi. Niinpä opit peittämään. Ei valehtelemalla, vaan olemalla ammatillinen. Jatkamalla. Katsomalla eteenpäin.
Rationaalinen sopeutuminen ja sen hinta
Se on rationaalista sopeutumista kontekstiin. Sopeutumisella on kallis hinta. Kallis siksi, että ihminen, joka ei saa olla haavoittuvainen missään kontekstissa, alkaa vähitellen menettää kosketuksen siihen, mitä hän oikeasti tuntee ja ajattelee. Ei yhdessä hetkessä vaan hitaasti, yksi reaktio ja ratkaisu kerrallaan.
Jatkuva roolin ylläpitäminen kuluttaa. Kuluttavuus ei synny siitä, että rooli olisi väärä tai jotenkin valheellinen, vaan siksi, että ihminen tarvitsee myös tilaa, jossa ei tarvitse olla varuillaan tai vahva. Tilaa, jossa voi olla epävarma. Jossa voi kysyä ilman, että kysymys tulkitaan epäpätevyydeksi.
Mitä tuore tutkimus kertoo
Gallup julkaisi tänä vuonna tutkimuksen, joka pysäytti minut. Johtajat - nimenomaan johtajien johtajat - kokevat arjessaan enemmän vihaa, enemmän surua ja enemmän yksinäisyyttä kuin muut. Päivittäin. Ei kriisihetkillä. Tavallisena tiistaina.
Miten se on mahdollista? He ovat menestyneimpiä, sitoutuneimpia, elämäänsä tyytyväisimpiä ihmisiä työelämässä. Ja silti arki painaa enemmän.
Yksi selitys on rakenne: johtajuus eristää hiljaa, askel askeleelta. Mitä enemmän vastaat muista, sitä vähemmän sinulla on ihmisiä, joille voit olla epävarma. Toinen selitys on oletus, että sinuun ei satu, että et tarvitse, että olet jo niin kokenut, ettei mikään oikeastaan liikuta. Ja kolmas: joudut tekemään asioita organisaation hyväksi, joita et haluaisi tehdä.
Osa johtajista on sisäistänyt itsekin oletuksen, että tarvitseminen on heikkoutta, silloin eristäyminen tulee vahvistaneeksi myös omissa valinnoissa, jota tekee päivittäin.
Epätäydellinen kuva maksaa
Kun olet riittävän ylhäällä organisaatiossa, ihmiset lakkaavat sanomasta suoraan. Ääneen sanomisen riski tuntuu jollakin tavalla liian suurelta. Tai oletetaan, ettei ole tarkoituskaan kertoa, mitä näkee. Kulttuuri oppii, mitä saa sanoa. Ja sinä opit elämään sen kulttuurin luomassa kuvassa itsestäsi. Kuva ei välttämättä ole kokonaan väärä, mutta se on epätäydellinen. On turvatonta itselle johtaa tavalla, josta muut näkevät asioita, joita itse ei näe tai tunnista. Se altistaa huonosti ennustettaville riskeille.
Olen nähnyt tämän toistuvasti: kokenut, älykäs, hyvää tarkoittava johtaja, joka on vuosia toiminut hieman vajaalla tiedolla itsestään ja kompastuu yllättävän pieneen. Ei osaamattomuuttaan, vaan siksi, ettei kukaan ole sanonut kokemuksiaan ääneen tai hän ei ole ollut tilanteessa, jossa olisi ollut turvallista kuulla. Tai palautetta on tullut tahoilta, jotka eivät hahmota johtajan vastuita ja työnkuvaa.
Ja sitten se tapahtuu. Ja joku sanoo jotain suoraan, välittäen, ilman agendaa. Ja se osuu.
Ei siksi, että se on uutta tietoa. Vaan siksi, että joku viimein kohteli häntä ihmisenä, ei roolina.
Mitä tapahtuisi, jos sinulla olisi enemmän sellaisia hetkiä?
Olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi. Laita viestiä. Tai siirry tästä suoraan kalenteriini:
