Tiedät jo, miten johdat. Olet tehnyt johtamistyötä vuosia. Sinulla on näyttöä, luottamusta ja kokemusta siitä, miten tilanteet menevät. Ja palaute on asia, jota annat muille.
Ja siinä se on. Juuri siinä.
Olen työskennellyt johtajien kanssa lähes 30 vuotta. Psykologina kiinnitän huomiota sanojen lisäksi siihen, mitä ihmiset eivät sano ääneen. Asia ei välttämättä jää sanomatta siksi, ettei sitä haluaisi sanoa, vaan siksi, ettei sanoja itsekään ehkä täysin tunnista tilannetta. Ja yksi asia toistuu niin usein, että se on lakannut yllättämästä minua: mitä kokeneempi johtaja, sitä todennäköisemmin hän on rakentanut ympärilleen systeemin, joka suojelee häntä palautteelta. Ei tarkoituksella, mutta vuosien pienet käytännöt, katseet ja vaikenemiset ovat vakiintuneet systeemiksi, jota ei olekaan enää helppo muuttaa.
Muut olettavat, että sinuun ei satu
On toinenkin kerros, josta puhutaan ehkä vielä vähemmän: muut olettavat, että sinuun ei satu. Oletus on siellä, hiljaisena värittämässä sitä, miten sinuun suhtaudutaan. Että koska olet johtaja ja se, joka tekee päätökset, kantaa vastuun, seisoo edessä - olet jotenkin eri ainesta. Epäoikeudenmukaisuus ei pure. Ankara sävy kokouksessa on vain asiaa, ei ihmistä kohtaan.
Ja sinä olet todennäköisesti oppinut vahvistamaan tätä kuvaa.
Koska se on osa roolia. Koska johtajan ei kuulu näyttää, että jokin osuu. Ehkä on käynyt niin, että kerran kun näytit haavoittuvuutesi ja sitä käytettiin jollain tavalla hyväksi tai se tulkittiin heikkoudeksi. Niinpä opit peittämään. Ei valehtelemalla, vaan olemalla ammatillinen. Jatkamalla. Katsomalla eteenpäin.
Rationaalisen sopeutumisen hinta
Ammatillisen kuoren rakentaminen on rationaalista sopeutumista kontekstiin. Sopeutumisella voi kuitenkin olla kallis hinta. Kallis siksi, että ihminen, joka ei saa olla haavoittuvainen missään kontekstissa, alkaa vähitellen menettää kosketuksen siihen, mitä hän oikeasti tuntee ja ajattelee. Ei yhdessä hetkessä vaan hitaasti, yksi reaktio ja ratkaisu kerrallaan. Ja lopulta ei itsekään enää oikein tavoita omia tunteitaan ja yhteys omiin läheisiin ihmisiin hapertuu.
Jatkuva roolin ylläpitäminen kuluttaa. Kuluttavuus ei synny siitä, että rooli olisi väärä tai jotenkin valheellinen, vaan siksi, että ihminen tarvitsee myös tilaa, jossa ei tarvitse olla varuillaan tai vahva. Tilaa, jossa voi olla epävarma. Jossa voi kysyä ilman, että kysymys tulkitaan epäpätevyydeksi.
Mitä tuore tutkimus kertoo
Gallup julkaisi tänä vuonna tutkimuksen, joka pysäytti minut. Johtajat - nimenomaan johtajien johtajat - kokevat arjessaan enemmän vihaa, enemmän surua ja enemmän yksinäisyyttä kuin muut. Päivittäin. Ihan tavallisena tiistaina.
Miten se on mahdollista? He ovat menestyneimpiä, sitoutuneimpia, elämäänsä tyytyväisimpiä ihmisiä työelämässä. Ja silti arki painaa enemmän.
Yksi selitys on rakenne: johtajuus eristää hiljaa, askel askeleelta. Mitä enemmän vastaat muista, sitä vähemmän sinulla on ihmisiä, joille voit olla epävarma. Toinen selitys on oletus, että sinuun ei satu, että et tarvitse, että olet jo niin kokenut, ettei mikään oikeastaan liikuta. Ja kolmas: joudut tekemään asioita organisaation hyväksi, joita et haluaisi tehdä.
Osa johtajista on sisäistänyt itsekin oletuksen, että tarvitseminen on heikkoutta, silloin eristäymistä tulee vahvistaneeksi myös omissa valinnoissa ja sanattomassakin viestinnässä.
Epätäydellinen kuva maksaa
Kun olet riittävän ylhäällä organisaatiossa, ihmiset lakkaavat sanomasta suoraan. Ääneen sanomisen riski tuntuu jollakin tavalla liian suurelta. Tai oletetaan, ettei ole tarkoituskaan kertoa, mitä näkee. Kulttuuri oppii, mitä saa sanoa. Ja sinä opit elämään sen kulttuurin luomassa kuvassa itsestäsi. Kuva ei välttämättä ole kokonaan väärä, mutta se on epätäydellinen. On turvatonta itselle johtaa tavalla, josta muut näkevät asioita, joita itse ei näe tai tunnista. Se altistaa huonosti ennustettaville riskeille.
Olen nähnyt tämän toistuvasti: kokenut, älykäs, hyvää tarkoittava johtaja, joka on vuosia toiminut hieman vajaalla tiedolla itsestään ja kompastuu yllättävän pieneen. Ei osaamattomuuttaan, vaan siksi, ettei kukaan ole sanonut kokemuksiaan ääneen tai hän ei ole ollut tilanteessa, jossa olisi ollut turvallista kuulla. Tai palautetta on tullut tahoilta, jotka eivät hahmota johtajan vastuita ja työnkuvaa.
Johtajakin tarvitsee tulla nähdyksi
Ja sitten se tapahtuu. Ja joku sanoo jotain suoraan, välittäen, ilman agendaa. Ja se osuu.
Ei siksi, että se on uutta tietoa. Vaan siksi, että joku viimein näki sinut ihmisenä, ei roolina.
Mitä tapahtuisi, jos sinulla olisi enemmän sellaisia hetkiä?
Olisi mukava vaihtaa ajatuksia kanssasi. Laita viestiä. Tai siirry tästä suoraan kalenteriini:
