”Älä suostu renkutettavaksi”, twiittaa Jari Sarasvuo.
Jään kiinni sanaan renkuttaminen. Renkuttaminen tuo itselleni mieleen epämääräisen höykytyksen, jolla ei ole selvää suuntaa. Varsinaista yhtä renkuttajaa ei ole, vaan tunne syntyy monista eri suuntiin vetävistä voimista, asioista ja ihmisistä.
Huomaan, että sana kuvastaa mielessäni useammankin coachattavani viimeaikaisia kokemuksia.
Kuka tai mikä meitä oikein renkuttaa? Mihin pitää suostua ja mihin ei?
Renkutuksen tunne saattaa syntyä joillekin kiivaasta kasvusta, joillekin toinen toistaan seuraavasta organisaatiomuutoksesta ja henkilöstön vähentämisestä. Asiat, joita näihin muutoksiin liittyy, kouraisevat syvältä, mutta niitä ei ehdi tai ehkä aina haluakaan pysähtyä miettimään. Vauhti on kova, itse vaan pyyhältää eteenpäin, suoriutuu mittareiden valossa usein hyvinkin, ehkä jopa erinomaisesti. Ajallemme tyypillinen epävarmuus lisää renkutuksen tunnetta. Epävarmuus ottaa yksilön sisällä hyvin erilaisia muotoja. Se voi johtaa mm. ärsyyntyneisyyteen, itsetunnon häilymiseen ja tunteeseen, että on jonkin muun armoilla.
Kun renkutus on jatkunut pitkään, unohtuu, mitä minä oikeasti haluan ja miksi se on minulle tärkeää. Tällaisissa tilanteissa coaching-kohtaamisilla on suuri arvo. Ne antavat tilaisuuden kohtaamiseen itsen kanssa. Coachingissa on pakko pysähtyä katsomaan itseään, tarkastelemaan, miltä meno näyttää, kuuntelemaan omaa ääntään herkällä korvalla ja tulla haastetuksi kuulemaan myös oman puheen sisältämiä uskomuksia.
Jatkuva renkutus työpaikoilla johtaa usein empatian vähentymiseen, sillä kohtaamiset ovat tällöin nopeita, ohuita ja toisinaan välinpitämättömiä. Ne ovat omiaan lisäämään apaattisuutta, jolla on heikentävä vaikutus tuottavuuteen – ja onnellisuuteen.
Coachingissa tulee nähdyksi toisen silmin, kokonaisena ihmisenä, jolla ainutlaatuinen maailmankatsomus arvoineen, uskomuksineen, kokemuksineen. Tämä kokemus vahvistaa luottamusta itseen ja omiin kykyihin pärjätä.
